Ei

Ei

Eihän tämä nyt mennyt ihan niin kuin piti, vaikka aluksi – noin 20 viikon ajan – homma rullasi niin kuin oli alunperin tarkoituskin. Sivukonttori sai toteutettua suunnitelmaa siitä, että jokainen meistä neljästä kirjoittaa yhden blogipostauksen viikossa. Sitten tapahtui jotain, ja edellisestä postauksesta onkin nyt sitten kulunut aikaa yli kuukausi. Sori, että vaan katosimme yhtäkkiä sillä tavalla. Ei kuulu tapoihin.

Yhteisen blogin kirjoittaminen ja ylläpitäminen taisi olla meille isompi pala kuin osasimme arvata. Suhtauduimme siihen alusta asti, kuten Ville Tolvanen suhtautuu brändin rakentamiseen: sitä aleta noin vain tehdä, vaan siihen täytyy sitoutua kuin se olisi osa työtä. Ja niin me teimmekin. Silti ajattelimme myös, että “yksi teksti per viikko – no biggie”.

Mutta kun yhden tekstin kirjoittamiseen alkoi kulua kääntämisineen kokonainen työpäivä ja työsarka kasvoi arvattua isommaksi, tuli meille kollektiivinen väsy. Osasyy siihen, että joihinkin blogipostauksiin tuhraantui päivien edestä työaikaa oli se, että me asetimme tiukan aikataulun lisäksi kovat standardit. Aluksi se tuntui hyvältä, kuten kunnianhimo yleensä, mutta pian se aiheutti enemmän paineita kuin iloa. Erityisesti meistä tottumattomat kirjoittajat menivät lukkoon samalla, kun tottuneet turhautuivat ja paikkasivat sitä ylenpalttisella omistautumisella.

Vaikka kyllä me tuloksia ja keskusteluakin saatiin aikaan. Esimerkiksi useat Tommin teksteistä olivat Digitalist Networkin Facebook-ryhmässä ja LinkedInin Talent Pool Finland -ryhmässä aikamoisia vetonauloja. Ja Heikin Lightroom Preset Packejä ladattiin alan harrastajien toimesta yhtä innokkaasti kuin suomalaiset jonottavat ämpäreitä. Sillä välin minä puolestani rykäisin yhden gradun kahdessa kuukaudessa, sain kokopäivätyön kääntäjänä ja kaiken lisäksi aloin Lännen Median Göteborgin avustajaksi – siis Sivukonttorin ja Varusmiesliiton hommien ohella.

 

Muutama viikko sitten kuitenkin päätin, että nyt minun on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aika sanoa “ei”. Vaikka pidän itseäni aikamoisena aikavelhona ja minun vuorokaudessani on 30 tuntia 24 tunnin sijaan, täyttyvät nuo ylimääräisetkin tunnit jossain kohtaa. Se raja tuli nyt vastaan.

Olen kahden edellisen kuukauden aikana tehnyt paljon: huolehtinut deadlinesta, opetellut uutta kirjanpitojärjestelmää, matkustanut, hoitanut perinnönjakoa, tehnyt haastatteluita, litteroinut, kuvannut, säätänyt ja selvittänyt, jonottanut pankeissa ja asiakaspalveluiden jonoissa, mokannut, herännyt keskellä yötä huolehtimaan ja nukahtanut uudestaan vain herätäkseni taas tunnin päästä uudestaan, imuroinut liian harvoin, sheivannut säärikarvani vain pakon edessä, ja unohtanut värjätä hiukseni. Niin, olen ollut vähän hulttio. Kaikki hommat tulivat kuitenkin tehdyksi. Kaikki, paitsi yksi.

Minä en ole ehtinyt kirjoittaa – en tänne, en puolisolleni enkä itselleni. Siihen yhteen asiaan, joka on ollut koko elämäni ajan minun tärkein ajanvietteeni ja hupini, minulla ei ole ollut aikaa. Ja nyt maailman näyttää kovin erilaiselta, sillä se on täynnä asioita ja yksityiskohtia, jotka olen painanut mieleeni, mutta joita en ole kirjoittanut auki. Tapahtumia, jotka muistan tunnetasolla, mutta en enää sanatarkasti. Ajatuksia, joita muistan ajatelleeni, mutta joita en kirjannut muistiin.

Neljän työni ohella otan nyt jälleen aikaa itselleni. Ja tälle blogille. Aikomuksenani ei ole yrittää ottaa kiinni sitä, mikä on jo mennyttä, vaan tarttua siihen, mitä on vielä edessä. Jatkan edelleen samanlaisilla aiheilla kuin ennen, mutta rennommalla otteella ja armollisemmin itseäni kohtaan. Katsotaan saako se seuraavan 20 viikon aikana aikaan erilaisia tuloksia, kuin mitä ensimmäiset 20 viikkoa saivat aikaan.

Viimeisimmät postaukset

Ei kommentteja

Kommentoi