Menetin tänään isäni

Menetin tänään isäni

Pikkusiskoni soitti ja kysyi, olenko kiireinen. Kuulin jo äänestä, miksi hän soitti. Isämme oli löydetty kuolleena.

Isäni sairastui jo teini-ikäisenä. Siitä lähtien hän oli hitaasti rapautunut ja menettänyt jopa kävelykykynsä väliaikaisesti. Kahdesti, tietääkseni. En koskaan kuullut näitä asioita häneltä itseltään, vaan siltä pieneltä yhteisöltä, jossa hän eli. Isäni kuoli 55-vuotiaana alkoholismiin.

Alkoholismi ei ole valinta, se on sairaus. En tarkoita selitellä isäni valintoja millään tavalla: hän olisi voinut yrittää enemmän. Hänelläkin oli hetkensä. Mutta edes silloin, kun minä teini-ikäisenä yritin saada hänet jättämään alkoholin, hän ei sitä halunnut. Tarjouduin viemään viinat ja pankkikortin mukanani ja hoitamaan isäni raha-asiat, mutta hänen mielestään se olisi ollut hyödytöntä. “Kun juoppo haluaa viinaa, se sitä kyllä saa.”

Alkoholin ja alkoholistin suhde on niin vahva, että ihminen tekee huonoja päätöksiä tietoisesti. Tieto siitä, että fysiikka tulee lopulta pettämään, ei paljoa vaakakupissa paina, kun vieroitusoireet iskevät. Alkoholisti ostaa hetken mielihyvän hinnalla, jonka hän kuvittelee maksavansa vasta kaukana tulevaisuudessa.

Isäni erakoitui jo kauan aikaa sitten. Kuukausi sitten olisin halunnut toivottaa hänelle hyvää joulua, mutta hän ei avannut ovea. Todennäköisesti hän oli liian kännissä tajutakseen, kuka oveen koputti sekä liian peloissaan velkojien varalta. Jätin tupakka-askin, kaksi jouluolutta ja savuporoannoksen ovenpieleen muovikassissa. Oli mahdotonta sanoa, milloin hän viimeksi oli poistunut kotoaan.

Otsikossa sanon menettäneeni isäni tänään. Tarkennan: hänet oli löydetty tänään kuolleena, mutta kukaan ei vielä tiedä, milloin isäni nukkui pois. Surullinen totuus on, etten ole surullinen. Surun sijaan olen turhautunut. Minä menetin isäni jo vuosikymmeniä sitten.

Hyvinvointiyhteiskunta pitää kaikista huolen. En silti voi olla kysymättä, noudatettiinko isäni tapauksessa lain kirjainta vaiko henkeä. Yhteiskunta maksaa alkoholistin vuokran vastineeksi siitä, että tämä juo itsensä hitaasti hengiltä.

Oikeasti isäni olisi tarvinnut varhaista puuttumista. Hän oli oppikirjaesimerkki itseoppineesta ja lajissaan taitavaksi tulleesta alkoholin suurkuluttajasta. Häntä ei olisi voinut alkoholilainsäädäntö vähempää kiinnostaa: isäni tuskin edes tiesi, mihin aikaan kaupasta saa ostaa kaljaa.

Isäni oli stereotyyppinen rappioalkoholisti: laiska ajamaan partaansa tai käymään parturissa. Likaiset vaatteet. Hyvänä päivänä hän haisi vain vanhalle viinalle. Hänen ulkomuotonsa herätti epäilystä, vihaa tai ylenkatsetta.

Alkoholisteilla ei ole ääntä. He eivät istu niissä pöydissä, joissa päätetään asioista ja budjeteista. Tavalliset ihmiset taistelevat mieluummin kivojen ja kauniiden asioiden puolesta. Vanhat alkkikset ovat huono vaalistrategia – ja siksi aina jonkun muun ongelma.

Seuraava voi särähtää korvaan, mutta tänään otan oikeuden sanoa sen: ehkä myöhäisvaiheen alkoholisteja ei pitäisi hoitaa. Ainakaan heidän ei pitäisi olla ratkaisun keskiössä.

Alkoholismia ei pitäisi parantaa. Sen kehittyminen sairaudeksi pitäisi estää. Tiedän, että kannan samoja geenejä kuin isäni, ja taistelen sitä vastaan yksinkertaisella metodilla: en koskaan juo silloin, kun minua vituttaa. Tällä reseptillä estän alkoholia ottamasta petollista ja pinnallista eskapismin roolia elämässäni.

Tässä piilee myös ratkaisu alkoholismin ennaltaehkäisemiseen. Kukaan ei päätä ryhtyä alkoholistiksi. Se alkaa varkain ja kehittyy ajan myötä. Ja kun siitä lopulta tulee ongelma, tilanne on jo liian häpeällinen käsiteltäväksi. Syntyy tarpeettomia stigmoja. Siksi sairaus pitäisi tunnistaa aiemmin.

Fyysiset sairaudet, kuten syöpä, seulotaan myös oireettomilta. Luomestaan huolestunut potilas ohjataan jatkotutkimuksiin. Mutta jostain syystä olemme liian hienotunteisia alkoholismin kanssa. Emme uskalla nostaa kissaa pöydälle, kun huomaamme riskitekijöitä tai ensimmäisiä oireita – olimme sitten lääkäreitä, ystäviä tai läheisiä. Ongelman lykkääminen on kuitenkin vain karhunpalvelus.

Jos alkoholinkulutus olisi jokapäiväisen terveyden arkinen mittari, samalla tapaa kuin kolesteroli tai verenpaine, siitä olisi helpompi puhua avoimesti ja sairautta voisi hoitaa, ennen kuin se puhkeaa. Olen kertonut omille ystävilleni, millä periaatteilla ja turvarajoilla itse käytän alkoholia. Minusta se on yhtä normaalia kuin ruuan rasva-arvoista puhuminen silloin, kun suvussa esiintyy sydän- ja verisuonitauteja.

Helppohan minun on sanoa. Harvoin pyrin miellyttämään ketään. Vetoan sinuun silti: puhu aiheesta ja puutu ajoissa, vaikka saattaisitkin saada tylyn vastaanoton. Kun riittävän moni välittää tarpeeksi ja sanoo asiasta, vastaanottaja alkaa ennemmin tai myöhemmin kuunnella.

Olen viimeinen mohikaani. Isäni puolelta minun suvussani ei ole setiä, enoja, isiä tai isoisiä elossa. Kukaan heistä ei elänyt 60-vuotiaaksi. Tänä vuonna minä täytän 30. Toinen jalka siis jo haudassa. Tuntuu absurdilta, että olisin käyttänyt jo yli puolet elämästäni. Samalta olisi pitänyt tuntua myös isästäni silloin kun hän vielä oli nuori ja hänet olisi voitu pelastaa.

 

Tänään soi Tundramatiks.

Viimeisimmät postaukset

1Kommentti
  • lilli
    Julkaistu 19:09h, 30 tammikuun Vastaa

    Kirjoitat rationaalisesti. Hyvin. Tilanteesta, jonka voi ymmärtää ihminen – joka on kokenut saman. Isä, äiti, veli, ystävä – kuka tahansa, mikä meillä itse kullakin voi olla menneisyydessä, nykyisyydessä. Kipeitä tarinoita. Vahvat kirjoittavat näin jäsennellysti.

Kommentoi