Yksinkertaista

Yksinkertaista

Asioiden esittäminen monimutkaisesti ei kerro älykkyydestä eikä osaamisesta. Sen sijaan monimutkaisten asioiden kertominen ymmärrettävästi kertoo. Siksi minua vituttaa joka kerta, kun ammattilaista pilkataan siitä, että hän puhuu liian yksinkertaisia asioita.

Popularisointi on tehokasta ja aliarvostettua työtä. Popularisointia tarvitaan, kun maailma ei ole ideallesi valmis. Erityisesti edelläkävijän työkaluna popularisointi on lyömätön.

Popularisointia ei pidä sotkea populismiin. Populismi tarkoittaa “kansansuosioon usein kansankiihotuksellisin keinoin tähtäävää poliittista toimintaa.” Popularisointi (myös kansantajuistaminen ja yleistajuistaminen) puolestaan tarkoittaa monimutkaisten ilmiöiden tai tieteellisen tutkimuksen tulosten esittelyä “ei-asiantuntijan ymmärtämässä muodossa.

Popularisointi on siis jonkin monisyisen ilmiön kielentämistä helpommin omaksuttavaan muotoon. Tämä artikkeli – ja koko minun blogini – on hyvä esimerkki popularisoinnista. Siksi niin moni substanssiosaaja minun kirjoituksiani väheksyykin.

Otetaan esimerkki.

Jarno Limnéll on Aalto-yliopiston kyberturvallisuuden professori, Tampereen teknillisen yliopiston kyberturvallisuuden dosentti, Insta Groupin kyberturvallisuusjohtaja, sotatieteiden tohtori, valtiotieteiden maisteri ja upseeri (kapteeni evp). Meriittilistauksen perusteella Limnélliltä voisi odottaa äärimmäisen pikkutarkkoja ja syväluotaavia puheenvuoroja, joista ei maallikko ymmärrä sen enempää kuin, noh, professori popularisoinnista.

Silti hän antaa yksinkertaisen oloisia haastatteluja, joissa hän kertoo kuinka “Suomi on esimerkiksi erittäin sähköriippuvainen yhteiskunta ja jos sähköt menevät, meillä ei ole tietojärjestelmät toiminnassa.” Yhtä vähän Limnéll kuulostaa professorilta lausuessaan näin: “Turvallisuus on todellisuutta, eli sitä mitä asiat ovat.” Kaiken lisäksi hän pitää iltapäivälehden verkkosivuilla blogia, jossa hän kirjoittaa muun muassa suomalaisesta sisusta: “Todellisen suomalaisen sisun mukaisen hengen voi ymmärtää vain suomalainen.”

Ei kuulosta kovin syvälliseltä. Ja juuri tästä syystä Limnéllin puhelin soi silloin, kun toimittaja haluaa ymmärtää kyberturvallisuutta: haastatteluun halutaan ihminen, joka tietää mistä puhuu, mutta puhuu silti ymmärrettävästi.

Suomi on pieni maa ja kotimainen turva-ala vieläkin pienempi. Tunnen arvostettuja turva-alan ammattilaisia, jotka vieroksuvat Limnélliä juuri hänen popularisointinsa vuoksi. Viimeksi toissa viikolla minulta kysyttiin, mitä mieltä hänestä olen. Johdatteleva kysymys ei sanonut sitä ääneen, mutta piti ajatuksen sisällään: “Sehän puhuu kuin pienille lapsille.”

Otetaan toinen esimerkki.

On hyvin paljon Ville Tolvasen ansiota, että Suomessa puhutaan digitalisaatiosta. Kun Tolvanen vuonna 2013 alkoi puhua aiheesta, se ei kiinnostanut juuri ketään. Ennen tätä käytännöllisesti katsoen kukaan ei koskaan googlannut sanaa digitalisaatio. Vuoden 2014 jälkeen kiinnostus digitalisaatiota kohtaan suomalaisten Google-hauissa on lähes kymmenkertaistunut.

Tottakai digitalisaatio olisi tullut Suomeen ilman Tolvastakin. Mutta silloin voi olla, että digitalisaatiota olisivat tehneet muut kuin me suomalaiset. Tästä voimme filosofoida loputtomiin, mutta tosiasia on, että Tolvanen loi markkinan ja ilmiön, joita ei aiemmin ollut olemassa. Viime vuonna hänen rakentamallaan Digitalist Networkillä oli 100 000 lukijaa, tapahtumiin osallistui yli 5 000 henkilöä ja yhteistyökumppanien yhteenlaskettu liikevaihto oli yli 2 miljardia euroa.

Tolvanen kirjoitti 1 000 blogikirjoitusta, koska halusi herättää keskustelua digitalisaatiosta. Hän kirjoitti kansantajuisesti ja onnistui tavoitteessaan. Yhä useamman yrityksen strategiassa mainitaan digitalisaatio. Digitalisaatio on myös hallituksen kärkihanke numero 1. Silti Tolvasellakin on omat vihamiehensä ja naureskelijansa. Pilkkaajia hämmentää, kun puhutaan digitalisaatiosta, vaikkei itse osata edes nettisivua rakentaa.

Kolmas ja viimeinen esimerkki.

Dick Seger on Ruotsin Steve Jobbs. 29 vuotta sitten hän käynnisti projektin, josta myöhemmin kasvoi Euroopan suurin ja maailman toiseksi suurin turva-alan yritys. Matkan varrella hän sai potkut toimitusjohtajan tehtävästä neljä kertaa, mutta palasi aina takaisin.

Seger kertoi vuosikymmenen vaihteessa ensimmäisistä vuosista projektinsa parissa. Silloin hän teki iltaisin puhelinmyyntiä, pakkasi öisin hälyttimiä pahvilaatikoihin ja postitti niitä päivisin. Seger mullisti markkinat yhdellä yksinkertaisella muutoksella: hän päätti, että murtosuojauksen hinta pitää saada alas. Halvemmat hinnat mahdollistaisivat ensin tavallisille ihmisille hälyttimen hankinnan, mutta myöhemmin volyymien myötä myös kestävän liiketoimintamallin matalammalle hinnoittelulle. Seger oli siis visionääri ja otti riskin.

Kolme vuosikymmentä sitten Segerin hälyttimiä kutsuttiin mikkihiiri-hälyttimiksi, sillä “kovan luokan ammattilaisten” mielestä ne eivät olleet tarpeeksi järeitä. Nykyään nuo samat hälyttimet suojaavat yli kahta miljoonaa kotia, ja yritys pystyy käsittelemään jopa 100 miljoonaa hälytystä päivässä.

Okei, selväksi tuli että fanitan Dick Segeriä. Mutta yksi hänen sanomansa asia on syöpynyt selkäytimeeni ikuisiksi ajoiksi.

“You can’t work on the exceptions. They are extreme and beyond.”

Vuosi oli 2009. Dick Seger ja muut ruotsalaiset suurvisiirit olivat Suomessa kertomassa meille metsäläisille, mitä tulevaisuus pitäisi sisällään. Tuttuun tapaan suomalaiset varoivat sanomisiaan joko kielitaitoa häpeillessään tai urakehitystä miettiessään. Minulla ei koskaan ole ollut näitä vaivoja, joten ajauduin Dickin kanssa avoimeen väittelyyn.

Argumenttini oli yksinkertainen: “Minä en asiakkaana koskaan ajattelisi noin.” Dickin vasta-argumentti oli aseistariisuva, ja yksi ammatillisen elämäni suurimpia opetuksia. “You can’t work on the exceptions. They are extreme and beyond.”

Mikä tässä oli niin viisasta?

Vallankumous ei tapahdu pienessä piirissä. Jos Jarno Limnéll puhuisi lohkoketjupohjaisesta varmennuksesta, se ei edistäisi kuin niiden tietoturvaa, joilla se on jo vähintään kohdillaan. Jos Ville Tolvanen puhuisi ajasta internetin jälkeen, kukaan ei pyytäisi häntä neuvomaan yrityksen strategian muodostumisessa tänä vuonna. Ja jos Dick Seger olisi puhunut tulitikun pään kokoisista aurinkopaneeleista (kuten tapahtui 2012 Tukholman lähistöllä), maailmassa olisi 2 miljoonaa kotia enemmän, joissa paloturvallisuus olisi samalla tasolla kuin 80-luvulla.

Popularisointi on tarpeellista. Jos visionääri maalaisi niitä kuvia, joita hän itse näkee, häntä pidettäisiin harhaisena. Mutta kun uusista ja vieraista asioista tehdään ymmärrettäviä analogioita ja vertauskuvia – sellaisia, joita lapsikin ymmärtää – ne alkavat levitä.

Tarjonta luo kysyntää erityisesti silloin, kun tarvetta ei ole tunnistettu eikä varsinkaan tunnustettu. Vaikka alan kovimmat ammattilaiset saattaisivatkin katsoa kieroon, tylsää yksinkertaistusta kannattaa jatkaa. Ymmärrettävän popularisoinnin toistaminen on ainoa keino tuoda jotakin uutta suuren yleisön tietoisuuteen.

Kaikkia tässä mainittuja esimerkkejä yhdistää yksi tekijä: Limnéll, Tolvanen ja Seger ovat kaikki teknisten toimialojen visionäärejä, mutta kukaan heistä ei ole tekninen ihminen. Jokainen heistä on popularisoinut omaa alaansa suuren yleisön tietoon. Jokaista heistä on vierastettu servereitä tunkkaavien kellareista. Ja jokainen heistä on toistanut omaa, lapsellista sanomaansa vuosikausia.

Kuoliaaksi vaikenemisen vastakohta on eläväksi puhuminen.

Se, mistä puhutaan, muuttuu ilmiöksi. Siksi popularisointi on tarpeellista. Tulevaisuus on suurimmalle osalle meistä tuntematon, ja tulevaisuutta tuntevien vastuulla on sitä selittää.

Todelliset visionäärit puhuvat yleisölleen kuin rakastavat vanhemmat lapsilleen: ymmärrettävästi ja kärsivällisesti. Vaikka kuulija kapinoisi, he kouluttavat häntä tulevaisuutta varten, eivät omaa egoaan pönkittääkseen. Sillä se on ainut tapa rakentaa tulevaa ja saada ymmärrys leviämään.

Viimeisimmät postaukset

Ei kommentteja

Kommentoi